Olen jo hetken miettinyt sivuduunin hankkimista. Että olis elämässä muutakin kuin tuo jo yli seitsemän vuotta pureskeltu työ, ja tietty ihan vähän sivutuloja siinä samassa. Olin ajatellut alunperin lähinnä baarihommia, koska olen käynyt reilun pari vuotta ravintola-alan koulussa. Mutta tänään välähti, taidankin hakea sanomalehdenjakajaksi! Oon nyt aika innoissaan tästä ajatuksesta, toki täytyy varmistaa että se sopii nykyiselle työnantajalle, ja muutenkin vähän laskea homman kannattavuutta. Palkkahan noissa kahdessa hommassa pyörii varmaan suunnilleen samoilla kieppeillä, siis baarihommissa ja lehdenjaossa.
Olen aikoinaan ollut neljä vuotta elämästäni tilanteessa, jossa kävin samaan aikaan töissä ja koulussa. Olin pikkuisen perso rahalle, ominaisuus joka ei muuten ole vieläkään hävinnyt, ja siksipä töitä tuli tehtyä aika paljon. Yhteenlasketut viikkotunnit koulun ja töiden osalta oli helposti yli 50h, aamulla kahdeksaksi kouluun ja sieltä suoraan töihin, illalla töistä kymmenen jälkeen kotiin. Lauantaisin oli toki vain pelkästään työpäivä. Kauppojen sunnuntaiaukiolot ei olleet silloin vielä vapautuneet, joten sunnuntaitöitä oli vain joulun alla ja kesällä. Tätä siis jatkui neljä vuotta, kunnes valmistuin koulusta. Tuon ajanjakson jälkeen olin niin eniten rikki, ihan puhkipoikkiväsynyt, ja vannoin etten enää koskaan laiminlyö sillä lailla mun _omaa_ elämää, johon silloin kuului parisuhde ja muuta.
Nyt kuitenkin tuntuu että "turhanpäiväistä" vapaa-aikaa on välillä liikaakin, kun taas turhanpäiväisiä euroja liian vähän. Postiluukusta tipahtelee viekoittelevia mainoksia, tarvitsisin oikeasti uuden telkkarin, ja lisäksi haluaisin uuden puhelimen ja sohvan. Plus että olen lopen kyllästynyt tähän tilanteeseen, kun rahat on aina loppu. Kaikesta ylimääräisestä täytyy tuntea huonoa omaatuntoa, kun mihinkään sellaiseen ei oikeasti olisi varaa. Muistan vielä ne ajat kun asiat ei olleet näin, vaan pystyin oikeastaan kohtuuden rajoissa ostamaan mitä mieli teki, ja säästöönkin jäi vähän hilloa.
Tässä on nyt oikeastaan vain kaksi muttaa. Toinen on tuo oma jaksaminen, josta jo vähän vihjaisin. Teen vuorotyötä, työvuorot voi olla oikeastaan mitä vaan 06-22 välillä. Ei mitään säännönmukaisuutta, eikä oikein mahdollisuutta saada johonkin rytmiin sovitettuja vuoroja -> vähän hankala sovittaa toinen työ tuohon väliin. Muuten voi käydä niin, että menen oikeisiin töihin iltavuoroon klo 14-22, lehdenjakoon esim. 01-05 (aika heitetty ihan hatusta, en tiedä millaisia vuoroja siellä on) ja sitten taas oikeisiin töihin 06-14... vuorokausi pelkkää valvomista ja työtä. Se olisi siis worst case scenario.
Toinen mutta on palkkaus. Sivuduunista lähtee tietenkin veroja sivuverokortin mukaisesti, mulla siis 40,5%. Aika käsittämätöntä. Katselin, että lehdenjakohommissa aloituspalkka on ekan vuoden ajan 8,96e/h. Tästä jäisi siis käteen sellainen reipas viisi euroa tunnilta. Ei kauheen paljoa. Toki tilannetta tasataan sitten seuraavan vuoden verotuksessa, mutta se on vasta silloin se. Päälle saisi kuitenkin vielä verovapaan kilometrikorvauksen, siitä saattaisi saada ehkä karkeasti arvioituna pari kymppiä yössä bonusta.
Täytyy nyt jutustella työnantajan kanssa ja vähän funtsia olisiko tuossa ajatuksessa mitään järkeä. Tai no, ensisijaisesti täytyy toivoa kaikki ulokkeet pystyssä että huomisen reilu 12milj. euron lottopotti löytäsi tiensä mun luokse ;D
Kuinkahan moni tekee kahta työtä? Onko syynä aina pelkästään raha?
Taloudellisesti Parempia päätöksiä ja Järkeviä ratkaisuja etsivän kolmekymppisen mietteitä, tuumauksia, tajunnanvirtaa ja älynväläyksiä. Itkee ja nauraa nykyään Skodassa.
perjantai 26. lokakuuta 2012
tiistai 23. lokakuuta 2012
Köyhä ja (silmä) kipeä.
Tänä aamuna heräsin aamun tunneilla, nousin sängystä ja suuntasin kohti kylppäriä. Peilikaapin ovista vastaan tuijotti ehkäpä kaikkien Terminaattoreiden äiti, punasilmäisyyden huipentuma - minä! Mulla on siis silmätulehdus. Oikea silmä vetistelee, on turvonnut, kirkkaanpunainen, valonarka. Rimpautin työterveyteen, että pääsisinkö esittelemään kaunista ja tyttöjen väristä silmääni jollekin lääkärille, kun tarttisin varmaan jotain tippaa tuohon ennen kuin se pompsahtaa ulos kuopastaan (siis se silmä. Ei lääkäri.)
Autoa en luonnollisesti pystynyt ajamaan näkökyvyn ollessa korkeintaan semi, joten verkkopankki auki ja tutkimaan oliko tilillä bussirahaa. Ei ollut. Tilin saldo 4,72e, bussimatkat edestakaisin yhteensä 6,40. Jäätävän valonarkuuden takia kolmen kilometrin kävelymatka keskustaan ja takaisin olisi ollut aikamoinen ponnistus. Onneksi säästötililtä löytyi muutama hilu, jotka sain siirrettyä käyttötilille, ja pääsin käyttämään julkisia kulkuneuvoja.
Lääkäri tutkaili öögaa, totesi siellä viaksi sidekalvontulehduksen, kirjoitti pari reseptilääkettä ja pari päivää sairauslomaa. Läksin apteekin kautta kotia kohti, koko homma oli paketissa reilussa tunnissa yhteishintaan 26,78e. Kuulostaa äkkiseltään pienelle summalle, mutta kun tilin käyttövara on rapiat neljä euroa, niin kärpänen tuntuukin härkäseltä. Ja kuitenkin tuossa on puolen viikon ruokarahat... Onneksi on Visa niin sain apteekkireissun kunnialla hoidettua :) Ja ihan oikeasti kiitän ties mitä tahoja työterveydenhuollosta! En todellakaan käytä kyseisiä palveluita mitenkään usein, olen keskimäärin korkeintaan kerran vuodessa saikulla, mutta silloin kun tarvetta on, niin aivan mahtavaa että on tälläinen järjestely johon voi turvautua. Ilmaiseksi.
Odotellessani apteekissa omaa vuoroani, kuulin kun joku iäkkäämpi rouva oli kassalla omien lääkkeidensä kanssa. Kassa ilmoitti yhteissummaksi 198,40e. Maksamassa ollut mummu oli pienikokoinen ja tavallisen näköinen, ei mikään turkiksissa ja jalokivissä kylpevä aristokraattitäti. Ja mieleeni tuli: "miten tolla on varaa?" Voihan olla että hänellä oli pitkän elämän aikana kerätty massiivinen omaisuus lepämässä tilillä. Mutta voi myös olla, että ei ollut. Voi olla että rouva oli yksin asuva vähimmäiseläkkeellä kitkutteleva henkilö, jolle moinen parin huntin raha on iso summa.
Mietin siellä odotellessani myös tätä ajatusta, jota nyt ollaan eduskunnassa viemässä läpi. Että ensimmäinen saikkupäivä olisi palkaton. Itse kannatan ajatusta, koska joillekin ihmisille kynnys sairausloman hakemiseen on oikeasti aika matala. Uskon, että tällä uudella menettelyllä saataisiin karsittua hieman jyviä akanoista ja ihmiset ymmärtämään kuinka paljon sairauslomat maksaa työnantajalle. Ja tässä nyt nimenomaan olisi tarkoituksena karsia turhia sairauslomia (karkea arvio noin 2500 henkilöä viikossa, lähde http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012100816165857_uu.shtml), missään nimessä en halua tilanteen eskaloituvan niin, että ihmiset joutuvat menemään työkyvyttöminä töihin. Mutta ei se päivän palkan menetys ainakaan itsellä olisi katastrofaalinen menetys siinä vaiheessa kun oma terveys on toisessa vaakakupissa.
Jos nyt jotain hyvää täytyy tästkäkin keksiä, niin ainakin säästän parin päivän bensarahat kun ei tarvitse mennä töihin. Tosin tuolla bussiin + lääkkeisiin kuluneilla 26 eurolla olisi saanut kyllä menovettä autoon ainakin viikoksi...
Autoa en luonnollisesti pystynyt ajamaan näkökyvyn ollessa korkeintaan semi, joten verkkopankki auki ja tutkimaan oliko tilillä bussirahaa. Ei ollut. Tilin saldo 4,72e, bussimatkat edestakaisin yhteensä 6,40. Jäätävän valonarkuuden takia kolmen kilometrin kävelymatka keskustaan ja takaisin olisi ollut aikamoinen ponnistus. Onneksi säästötililtä löytyi muutama hilu, jotka sain siirrettyä käyttötilille, ja pääsin käyttämään julkisia kulkuneuvoja.
Lääkäri tutkaili öögaa, totesi siellä viaksi sidekalvontulehduksen, kirjoitti pari reseptilääkettä ja pari päivää sairauslomaa. Läksin apteekin kautta kotia kohti, koko homma oli paketissa reilussa tunnissa yhteishintaan 26,78e. Kuulostaa äkkiseltään pienelle summalle, mutta kun tilin käyttövara on rapiat neljä euroa, niin kärpänen tuntuukin härkäseltä. Ja kuitenkin tuossa on puolen viikon ruokarahat... Onneksi on Visa niin sain apteekkireissun kunnialla hoidettua :) Ja ihan oikeasti kiitän ties mitä tahoja työterveydenhuollosta! En todellakaan käytä kyseisiä palveluita mitenkään usein, olen keskimäärin korkeintaan kerran vuodessa saikulla, mutta silloin kun tarvetta on, niin aivan mahtavaa että on tälläinen järjestely johon voi turvautua. Ilmaiseksi.
Odotellessani apteekissa omaa vuoroani, kuulin kun joku iäkkäämpi rouva oli kassalla omien lääkkeidensä kanssa. Kassa ilmoitti yhteissummaksi 198,40e. Maksamassa ollut mummu oli pienikokoinen ja tavallisen näköinen, ei mikään turkiksissa ja jalokivissä kylpevä aristokraattitäti. Ja mieleeni tuli: "miten tolla on varaa?" Voihan olla että hänellä oli pitkän elämän aikana kerätty massiivinen omaisuus lepämässä tilillä. Mutta voi myös olla, että ei ollut. Voi olla että rouva oli yksin asuva vähimmäiseläkkeellä kitkutteleva henkilö, jolle moinen parin huntin raha on iso summa.
Mietin siellä odotellessani myös tätä ajatusta, jota nyt ollaan eduskunnassa viemässä läpi. Että ensimmäinen saikkupäivä olisi palkaton. Itse kannatan ajatusta, koska joillekin ihmisille kynnys sairausloman hakemiseen on oikeasti aika matala. Uskon, että tällä uudella menettelyllä saataisiin karsittua hieman jyviä akanoista ja ihmiset ymmärtämään kuinka paljon sairauslomat maksaa työnantajalle. Ja tässä nyt nimenomaan olisi tarkoituksena karsia turhia sairauslomia (karkea arvio noin 2500 henkilöä viikossa, lähde http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012100816165857_uu.shtml), missään nimessä en halua tilanteen eskaloituvan niin, että ihmiset joutuvat menemään työkyvyttöminä töihin. Mutta ei se päivän palkan menetys ainakaan itsellä olisi katastrofaalinen menetys siinä vaiheessa kun oma terveys on toisessa vaakakupissa.
Jos nyt jotain hyvää täytyy tästkäkin keksiä, niin ainakin säästän parin päivän bensarahat kun ei tarvitse mennä töihin. Tosin tuolla bussiin + lääkkeisiin kuluneilla 26 eurolla olisi saanut kyllä menovettä autoon ainakin viikoksi...
maanantai 22. lokakuuta 2012
Perus alkupohdinnat :)
Raha on nykymaailmassa melkoinen tabu. Olen itse herännyt monesti kysymykseen, "miten sillä on varaa?" Tämä kysymys pompsahtaa mieleen milloin missäkin yhteydessä - blogeja lukiessa, kadulla kävellessä, ystävien tai tuttavien kanssa jutellessa. Töissä. Ei se kysy aikaa tai paikkaa. Kysymys on tungetteleva, mutta kyllä mua kiinnostaisi tietää, anteeksi vaan.
Kulutushysteria tuntuu olevan mieletöntä, mutta miten kaikilla on siihen varaa? Vai onko kaikilla siihen varaa? Kuinka monella todellisuudessa onkaan maksuhäiriömerkintöjä tai ulosottorekisteriä - ja miten nämä ihmiset siinä tilanteessa tulevat toimeen?
Tämän blogin ajatus on paitsi vähän tarkastella omaa taloudenhallintaa ja rahajuttuja, niin myös pikkuisen mietiskellä niitä. Koittaa ymmärtää, yrittää järkeistää. Kuulostaa ältsin tylsältä, mutta tuntuu ajankohtaiselta, koska oma elämä tuntuu olevan kitkuttelua päivästä toiseen. Sentinvenytystä, penninpyörittelyä, pullojen palautusta ja laskemista. Karsimista, Visan vingutusta, tasapainoilua. Taiteilua, joka välillä haittaa enemmän kuin toisinaan.
Voisin kertoa hieman millaisesta vinkkelistä näistä jutuista kirjoittelen. Olen 26-vuotias, naisvaltaisella matalapalkka-alalla työskentelevä nainen. Mulla on asuntolaina, keittiölaina, opintolaina. Auto, vakiduuni, kuukausipalkka. Eli menee ihan kivasti! Paitsi että kaikki tämä on ihanan kallista. Ja työtäkin tekisi mieli vaihtaa, mutta koitapa löytää tältä alalta kuukausipalkattu toistaiseksi voimassa oleva työsuhde, mistä saisi vähintään saman verran fyrkkaa... Ei olekaan enää kauhean helppoa.
Mulla ei aina meinaa olla varaa. Yleensä viimeiset kaksi viikkoa ennen tilipäivää joutuu miettimään että mistä käärin edes yhden setelin (Chisu - Baden baden). Kuitenkin olen huomannut, että elämästä on mahdollista nauttia myös hieman pienemmällä budjetilla. Toki on hetkiä, joita ei voi rahassa mitata, ja jolloin sijoittaminen henkiseen pääomaan on enemmän kuin paikallaan.
Mulla ei oikeastaan ollut rahahuolia, ennen kuin puolisentoista vuotta sitten tuli avoero ex-kihlatusta. Sitä ennen talousmenot jaettiin suht puoliksi ja rahaa jäi joka kuukausi jonkin verran säästöön. Puhutaan muutamasta satasesta, suunnilleen. No, sitten meni lusikat jakoon, ja piti ostaa tämä asunto kokonaan itselle. Maksaa vähän varainsiirtoveroa, pankille järjestelykuluja, ostaa pari huonekalua mitkä toinen vei mennessään. Samaan hetkeen tuli työpaikan sisällä siirto toiseen toimipisteeseen. Piti ostaa auto. Kaikki säästöt hupeni näihin järjestelyihin, ja tähän päälle asumiskulut ja autokulut ja vakuutusmaksut ja liikenneverot, ja yhtäkkiä huomasin eläväni kädestä suuhun. Ooops, how did this happen?
Kulutushysteria tuntuu olevan mieletöntä, mutta miten kaikilla on siihen varaa? Vai onko kaikilla siihen varaa? Kuinka monella todellisuudessa onkaan maksuhäiriömerkintöjä tai ulosottorekisteriä - ja miten nämä ihmiset siinä tilanteessa tulevat toimeen?
Tämän blogin ajatus on paitsi vähän tarkastella omaa taloudenhallintaa ja rahajuttuja, niin myös pikkuisen mietiskellä niitä. Koittaa ymmärtää, yrittää järkeistää. Kuulostaa ältsin tylsältä, mutta tuntuu ajankohtaiselta, koska oma elämä tuntuu olevan kitkuttelua päivästä toiseen. Sentinvenytystä, penninpyörittelyä, pullojen palautusta ja laskemista. Karsimista, Visan vingutusta, tasapainoilua. Taiteilua, joka välillä haittaa enemmän kuin toisinaan.
Voisin kertoa hieman millaisesta vinkkelistä näistä jutuista kirjoittelen. Olen 26-vuotias, naisvaltaisella matalapalkka-alalla työskentelevä nainen. Mulla on asuntolaina, keittiölaina, opintolaina. Auto, vakiduuni, kuukausipalkka. Eli menee ihan kivasti! Paitsi että kaikki tämä on ihanan kallista. Ja työtäkin tekisi mieli vaihtaa, mutta koitapa löytää tältä alalta kuukausipalkattu toistaiseksi voimassa oleva työsuhde, mistä saisi vähintään saman verran fyrkkaa... Ei olekaan enää kauhean helppoa.
Mulla ei aina meinaa olla varaa. Yleensä viimeiset kaksi viikkoa ennen tilipäivää joutuu miettimään että mistä käärin edes yhden setelin (Chisu - Baden baden). Kuitenkin olen huomannut, että elämästä on mahdollista nauttia myös hieman pienemmällä budjetilla. Toki on hetkiä, joita ei voi rahassa mitata, ja jolloin sijoittaminen henkiseen pääomaan on enemmän kuin paikallaan.
Mulla ei oikeastaan ollut rahahuolia, ennen kuin puolisentoista vuotta sitten tuli avoero ex-kihlatusta. Sitä ennen talousmenot jaettiin suht puoliksi ja rahaa jäi joka kuukausi jonkin verran säästöön. Puhutaan muutamasta satasesta, suunnilleen. No, sitten meni lusikat jakoon, ja piti ostaa tämä asunto kokonaan itselle. Maksaa vähän varainsiirtoveroa, pankille järjestelykuluja, ostaa pari huonekalua mitkä toinen vei mennessään. Samaan hetkeen tuli työpaikan sisällä siirto toiseen toimipisteeseen. Piti ostaa auto. Kaikki säästöt hupeni näihin järjestelyihin, ja tähän päälle asumiskulut ja autokulut ja vakuutusmaksut ja liikenneverot, ja yhtäkkiä huomasin eläväni kädestä suuhun. Ooops, how did this happen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)