Edellisen tekstin jälkeen onkin ehtinyt vettä virrata Vantaanjoessa. Töissä on ollut hyvin raskas vuosi, jo keväällä olin ihan loppu ja sen myötä tulin lopputulokseen, että alkaa riittää. Olen ollut työnantajani palveluksessa yli 16 vuotta, ja nyt tuli semmoinen seinä vastaan ettei ilmeisesti taidot enää riitä, eikä myöskään moti edes yrittää sataa prosenttia, kun sitä aikaa ja energiaa on nykyään pakko riittää muuallekin kuin töihin.
Omaa perspektiiviä asiaan tuo nimittäin lapsi, joka ihmettelee kun äiti itkeskelee työpäivien jälkeen tai vapaapäivinä alkaa tiuskimaan ja rageemaan hänelle kun lukee työ-whatsappia. Ja kuten on käynyt ilmi, nykyisessä ammatissani on aivan turha haaveilla tuottavani jälkikasvulle ihania lapsuusmuistoja yhteisistä jouluista, juhannuksista, kesälomista, mistään. Sillä äiti se vetää sesonkeina 60h työviikkoa kun muut saikuttaa, ja jos siellä joku vapaapäivä onkin niin silloin tenava yhdessä iskän kanssa katselee kun mutsi on zombi-koomassa sohvalla, mitään ei jaksa tehdä.
Kesälomani oli tänä vuonna syyskuussa, ei siinä nyt vielä mitään, mutta entäs kun lapsen lomat tulevaisuudessa on kesäkuun alusta elokuun puoleen väliin? Lisäksi nykyisessä toimipisteessäni alaisinani on muutama +50v rouva, joiden päiviä katsellessa takaraivossa huutaa kovaan ääneen joku sitä tosiasiaa, että tämän tason suorittava työ ja tavoiteaikavaatimukset ovat sitä luokkaa, että kyllä se vauhti vaan monilla alkaa hiipumaan kun ikää tulee, ja sehän on mulla edessä väistämättä, kun nyt jo tekee vähän tiukkaa. Ilmeisesti muutamalla muullakin kollegalla on hirttänyt kiinni, sillä ovi on käynyt firmasta ulospäin aika tiuhaan tahtiin tämän vuoden aikana, niin toimihenkilöiden kuin työntekijöidenkin osalta. Ei, ei, ei. Juokse, mene pois, lähde, keksi jotain!
No hätäpäissäni ryhdyin keksimään, ja laitoin syksyn yhteishaussa hakupaperit sisään paikalliseen ammattikorkeakouluun. Ja sain opiskelupaikan, suoraan todistusvalinnalla ilman pääsykokeita. Tämän viikon aikana pitäisi vastaanottaa opiskelupaikka ja anoa opintovapaa, sillä opiskelu alkaa tammikuussa, mutta tiedättekö mitä? Minuu pelottaa. Siis aikuisten oikeasti pelottaa!
Ala, jota lähtisin opiskelemaan, kiinnostaa, takaisi työpaikan ja tarjoaisi jo pitkään haikailemaani merkityksellisen työn tunnetta, mutta palkka putoaisi merkittävästi: bruttona nykyisestä arviolta 1800-2000e. Olen laskenut, että parin tonnin nettopalkalla olisin tyytyväinen, mutta tulevaisuudessa se lienee kyllä kiven alla. Ainakin ilman vuorotöitä. Joten väkisinkin tulee mieleen että onko tässä kaikkien aikojen virhe käsillä? Toki kaikkea ei voi mitata rahassa, ja nykyinen liksa ei riitä kompensoimaan sitä mitä joudun tällä hetkellä työlle antamaan. Mutta 3,5v opiskelua ja työllistyminen matalapalkka-alalle... Joku jarru on päällä.
Sata ja yksi kertaa olen miettinyt että olisiko joku muu vaihtoehto, jaksaisinko vielä töissä niin että olisi aikaa kehittää toinen suunnitelma, mutta karu totuus on, että lukion jälkeen tämmöistä erinomaisen toimivaa suunnitelmaa ei ole vielä ilmaantunut. Ja miettimistä siis on nyt takana se reilu 16 vuotta.
Toisaalla on pelko persauksissa että jos jään miettimään niin mietinkö lopun elämääni, ainoan lapseni ainoa lapsuus menee ohi kun odotan, että joku ratkaisu omaan tilanteeseeni ilmaantuu jonain kauniina päivänä hopeavadilla. Toisaalta, jos niin nyt sattuisikin käymään, ja minä onneton olen polttanut opintovapaan ja Työllisuusrahaston aikuiskoulutustuen tähän ehkä osittain hätäratkaisuun, niin ottaisi aivoon sekin.
Olen koittanut vakuutella itseäni, että tälläkin hetkellä joku tekee sitä työtä sillä liksalla ja varmaan selviää edes auttavasti hengissä, joten ehkä se olisi mahdollista myös itselleni. Olen jututtanut erästä puolituttua, joka on jo alalla, ja hän vaikuttaa ihan seesteiseltä ja onnelliselta, joskin aika ympäripyöreitä vastauksia häneltä tulee, enkä kehtaa ruveta kunnolla tenttaamaan.
Vielä on muutama päivä aikaa miettiä: Opiskelu ja alanvaihto - uhka vai mahdollisuus?
