Lapsekasta kuohuntaa

Voi apua.

Tein äsken virheen ja katsoin A2-illan Lisääntymisiltaa Yleltä. Siis puolitoista tuntia kansakunnan kerman pohdiskelua alhaisista syntyvyysluvuista ja siitä miksei ihmiset tee nykyään lapsia. Mukana argumentoimassa mm. Janne Kataja (koska...?), Kimmo Vehviläinen (miiiksiii??), poliitikkoja ainakin Vihreistä ja Kokoomuksesta sekä tuleva perheministeri. Lauteilla oli myös Aira Samulin (joka ei näköjään osaa olla yhtään hiljaa), joku Ensitreffit alttarilla -pariskunta, neljän lapsen äiti Kata, ja ketä noita nyt oli. Tavallaan tosi kiinnostava aihe, toisaalta omalla kohdalla jokseenkin yhdentekevä.

Mutta saiko ohjelma aikaan mitään loppukaneettia aiheen tiimoilta? Ei.
Joidenkin mielestä syy alhaiseen syntyvyyteen oli hallituksessa ja perhepolitiikassa, toisen mielestä naisten nirsoilussa, jonkun mielestä yhteiskunnan taloudellisessa epävarmuudessa. Peräänkuulutettiin tukiverkostoja ja isovanhempien läsnäoloa, toivottiin työnantajilta joustoja ja mahdollisuuksia ja Kimmo Vehviläisen mielestä ihmisillä on liian kiire nykyaikana käydä töissä, juosta sieltä joogaan ja sitten kotiin tekemään avokado-pastaa että saa Facebookiin hyviä kuvia.

Vikaa löytyy varmaan kaikista näistä. Hallituksen leikkaukset kohdistuvat toistuvasti lapsiperheisiin, päivähoitomaksut ovat vähän väliä korotuspaineiden alla ja vaikka kansanedustajat toivovat ihmisten lisääntyvän ajoissa, jotta lapsia ehtisi tulla enemmän, ei kuitenkaan taloudelliset kannustimet varsinaisesti tätä tavoitetta tue. Opiskelijoilla on käsittääkseni melko tiukkaa jo ilman lapsiakin. Tai sitten et opiskele ja hommailet mahdollisesti matalapalkkaduneissa koko ikäsi.

Myös työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tätä nykyä monille haastavaa. Itsekin olen alalla, jossa nykyään ollaan töissä 365 päivää vuodessa (koska _aina_ on pakko päästä kauppaan), joten muu perhe on sitten viikonloput ja joulunpyhät kotona keskenään kun mutsi on myymässä juopoille kaljaa ja yksinäisille mummoille maitoa (eli tarjoamassa mahdollisesti ainoaa saatavilla olevaa ihmiskontaktia). Tai jos olet yksinhuoltaja, niin sormet ja varpaat ristiin että mummola/muu tukiverkosto on lähellä tai lapsesi pääseen päiväkotiin, joka on auki käytännössä _aina_. Työnantajilta peräänkuulutetaan joustamista, mutta koita siinä sitten pyörittää tuottavaa yritystä kun joka suuntaan täytyisi joustaa. Ja perheellisyys/perheettömyys ei voi olla minkäänasteisen syrjinnän peruste vaikkapa juhlapyhien työvuorosuunnittelussa.

Omaa osaansa näyttelee myös se fakta, että ihmiset eivät nykyään kohtaa kovinkaan helposti. Opiskelukaupungeissa on ylitarjontaa naisista, maaseudulta löytyy turkasen paljon yksinäisiä miehiä. Myös odotukset parisuhdetta ja kumppania kohtaan tuntuvat olevan ihme sfääreissä nykyään. Mutta tämä on mielestäni täysin ymmärrettävää, kun on vapaus valita ja olla oman onnensa seppä. Aina kannattaa ilman muuta kurkottaa kuuseen, silläkin uhalla että kapsahtaa lopulta katajaan (ei Janne, ehehehe.) Eikö vaan?

En ota yleisellä tasolla sen ihmeemmin kantaa esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisuihin. Toki on tärkeää että lapsia syntyisi, jotta joku olisi maksamassa mullekin eläkettä kun se aika koittaa (jos koittaa?) Huoltosuhde kun on tässä maassa aika vinksallaan. Nyt kun itse olen laskeutunut kolmekymppisten maahan, missä biologinen kello tikittää ja hedelmällisyys on kääntynyt jo ehtoopuolelle, tulee näitä asioita mietiskeltyä toisinaan myös omasta näkökulmasta.

Itse en ole osannut vielä muodostaa selkeää mielipidettä perheen perustamisesta. Tuntuu, että siinä on liikaa riskejä. Vastuunkantaminen toisista ihmisistä suoraan sanottuna pelottaa. Yksineläminen on tuttua huttua, tiedän miten voin tehdä omasta elämästäni itsenäisesti laadukasta. Tiedän, että yksin tulen aina jotenkin taloudellisesti toimeen no matter what. Työttömyyden tai sairauden osuessa kohdalle ei tarvitse tuottaa taloudellisia pettymyksiä muille kuin itselleni.
Toisaalta, uskon että jossain vaiheessa elämää tulee katumus jos jättää jälkikasvun "hankkimatta". Sitten kun juna on jo mennyt, alkaako yksinäiset vanhuuden päivät pelottaa tai koenko jääneeni jostain "paitsi" naisena, jos en ole kokenyt äitiyttä? Varmaankin.

Aiemmin halusin ehdottomasti lapsia. Ja olisin halunnut ne tehtailla nuorena, eli ehkäpä 25 ikävuoden kieppeillä. Mutta halusin nimenomaan _perheen_, en vain niitä muksuja, ja kun silloinen avokki ei innostunut asiasta, enkä ole Neitsyt Maria joka sikisi pyhästä hengestä, niin asia jäi. En nimittäin itse arvosta tippaakaan mimmejä, jotka kikkailee ehkäisyhommien kanssa ja tekee junioreita omatoimisesti ja ns. väkisin.
Ja nyt myöhemmin kuvaan on astunut epävarmuus. Haluanko edes tehdä jälkikasvua tälläiseen maailmaan missä nykyään elämme? Pystynkö ikinä millään täyttämään kaikkia, tai edes osaa niistä odotuksista, joita ympäristö asettaa; naisena, työntekijänä, äitinä, puolisona... En todellakaan tiedä.

HUH mikä avautuminen. Vaikeita asioita.