Sivut

tiistai 13. syyskuuta 2016

Lapsekasta kuohuntaa

Voi apua.

Tein äsken virheen ja katsoin A2-illan Lisääntymisiltaa Yleltä. Siis puolitoista tuntia kansakunnan kerman pohdiskelua alhaisista syntyvyysluvuista ja siitä miksei ihmiset tee nykyään lapsia. Mukana argumentoimassa mm. Janne Kataja (koska...?), Kimmo Vehviläinen (miiiksiii??), poliitikkoja ainakin Vihreistä ja Kokoomuksesta sekä tuleva perheministeri. Lauteilla oli myös Aira Samulin (joka ei näköjään osaa olla yhtään hiljaa), joku Ensitreffit alttarilla -pariskunta, neljän lapsen äiti Kata, ja ketä noita nyt oli. Tavallaan tosi kiinnostava aihe, toisaalta omalla kohdalla jokseenkin yhdentekevä.

Mutta saiko ohjelma aikaan mitään loppukaneettia aiheen tiimoilta? Ei.
Joidenkin mielestä syy alhaiseen syntyvyyteen oli hallituksessa ja perhepolitiikassa, toisen mielestä naisten nirsoilussa, jonkun mielestä yhteiskunnan taloudellisessa epävarmuudessa. Peräänkuulutettiin tukiverkostoja ja isovanhempien läsnäoloa, toivottiin työnantajilta joustoja ja mahdollisuuksia ja Kimmo Vehviläisen mielestä ihmisillä on liian kiire nykyaikana käydä töissä, juosta sieltä joogaan ja sitten kotiin tekemään avokado-pastaa että saa Facebookiin hyviä kuvia.

Vikaa löytyy varmaan kaikista näistä. Hallituksen leikkaukset kohdistuvat toistuvasti lapsiperheisiin, päivähoitomaksut ovat vähän väliä korotuspaineiden alla ja vaikka kansanedustajat toivovat ihmisten lisääntyvän ajoissa, jotta lapsia ehtisi tulla enemmän, ei kuitenkaan taloudelliset kannustimet varsinaisesti tätä tavoitetta tue. Opiskelijoilla on käsittääkseni melko tiukkaa jo ilman lapsiakin. Tai sitten et opiskele ja hommailet mahdollisesti matalapalkkaduneissa koko ikäsi.

Myös työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tätä nykyä monille haastavaa. Itsekin olen alalla, jossa nykyään ollaan töissä 365 päivää vuodessa (koska _aina_ on pakko päästä kauppaan), joten muu perhe on sitten viikonloput ja joulunpyhät kotona keskenään kun mutsi on myymässä juopoille kaljaa ja yksinäisille mummoille maitoa (eli tarjoamassa mahdollisesti ainoaa saatavilla olevaa ihmiskontaktia). Tai jos olet yksinhuoltaja, niin sormet ja varpaat ristiin että mummola/muu tukiverkosto on lähellä tai lapsesi pääseen päiväkotiin, joka on auki käytännössä _aina_. Työnantajilta peräänkuulutetaan joustamista, mutta koita siinä sitten pyörittää tuottavaa yritystä kun joka suuntaan täytyisi joustaa. Ja perheellisyys/perheettömyys ei voi olla minkäänasteisen syrjinnän peruste vaikkapa juhlapyhien työvuorosuunnittelussa.

Omaa osaansa näyttelee myös se fakta, että ihmiset eivät nykyään kohtaa kovinkaan helposti. Opiskelukaupungeissa on ylitarjontaa naisista, maaseudulta löytyy turkasen paljon yksinäisiä miehiä. Myös odotukset parisuhdetta ja kumppania kohtaan tuntuvat olevan ihme sfääreissä nykyään. Mutta tämä on mielestäni täysin ymmärrettävää, kun on vapaus valita ja olla oman onnensa seppä. Aina kannattaa ilman muuta kurkottaa kuuseen, silläkin uhalla että kapsahtaa lopulta katajaan (ei Janne, ehehehe.) Eikö vaan?

En ota yleisellä tasolla sen ihmeemmin kantaa esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisuihin. Toki on tärkeää että lapsia syntyisi, jotta joku olisi maksamassa mullekin eläkettä kun se aika koittaa (jos koittaa?) Huoltosuhde kun on tässä maassa aika vinksallaan. Nyt kun itse olen laskeutunut kolmekymppisten maahan, missä biologinen kello tikittää ja hedelmällisyys on kääntynyt jo ehtoopuolelle, tulee näitä asioita mietiskeltyä toisinaan myös omasta näkökulmasta.

Itse en ole osannut vielä muodostaa selkeää mielipidettä perheen perustamisesta. Tuntuu, että siinä on liikaa riskejä. Vastuunkantaminen toisista ihmisistä suoraan sanottuna pelottaa. Yksineläminen on tuttua huttua, tiedän miten voin tehdä omasta elämästäni itsenäisesti laadukasta. Tiedän, että yksin tulen aina jotenkin taloudellisesti toimeen no matter what. Työttömyyden tai sairauden osuessa kohdalle ei tarvitse tuottaa taloudellisia pettymyksiä muille kuin itselleni.
Toisaalta, uskon että jossain vaiheessa elämää tulee katumus jos jättää jälkikasvun "hankkimatta". Sitten kun juna on jo mennyt, alkaako yksinäiset vanhuuden päivät pelottaa tai koenko jääneeni jostain "paitsi" naisena, jos en ole kokenyt äitiyttä? Varmaankin.

Aiemmin halusin ehdottomasti lapsia. Ja olisin halunnut ne tehtailla nuorena, eli ehkäpä 25 ikävuoden kieppeillä. Mutta halusin nimenomaan _perheen_, en vain niitä muksuja, ja kun silloinen avokki ei innostunut asiasta, enkä ole Neitsyt Maria joka sikisi pyhästä hengestä, niin asia jäi. En nimittäin itse arvosta tippaakaan mimmejä, jotka kikkailee ehkäisyhommien kanssa ja tekee junioreita omatoimisesti ja ns. väkisin.
Ja nyt myöhemmin kuvaan on astunut epävarmuus. Haluanko edes tehdä jälkikasvua tälläiseen maailmaan missä nykyään elämme? Pystynkö ikinä millään täyttämään kaikkia, tai edes osaa niistä odotuksista, joita ympäristö asettaa; naisena, työntekijänä, äitinä, puolisona... En todellakaan tiedä.

HUH mikä avautuminen. Vaikeita asioita.


7 kommenttia:

  1. Katsoin myös kyseistä ohjelmaa. Pelottavalta tuntuu ajatus lapsenteosta. Itse en tiedä uskaltaisinko millään. Onneksi nykyinen avopuoliso on alalla jolla töitä piisaa. Mutta Toki pitää ajatella myös omaa uraa. Pelottavaa, sillä kovat arvot työelämässä ja yhteiskunnassa on niin vallalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, samat pelot täällä. Ennen olin ihan satavarma, mutta nykyään en todellakaan tiedä. Ei onneksi ole omassa elämässä ajankohtainen murhe juuri tällä hetkellä, mutta kai jotain peliliikkeitä täytyisi tehdä seuraavan 10v aikana jos aikoo ollenkaan. Epäilen että oma työpaikka ei ole vaarassa ihan lähitulevaisuudessa, mutta koen että työelämän ja perheen yhteensovittaminen on ihan huikean vaikeaa tällä alalla. En tiedä kestäisinkö sitä painetta ja riittämättömyyden tunnetta kun jompi kumpi jäisi joka tapauksessa toisen jalkoihin. Olen joissain asioissa himpun verran perfektionisti enkä tykkää että tärkeissä asioissa suoritukseni antaa ihmisille varaa arvostella :D

      Poista
  2. Mäkin katsoin, tosin tunsin oloni melko ulkopuoliseksi. Huvitti se vapaaehtoisesti lapsettoman naisen kommentti, että hän on väärässä keskustelussa, kun muut miettivät, miten syntyvyys saataisiin nousemaan, ja hän ei sitä haluaisi.

    Itseänikin huolettaa maapallon ylikansoitus ja ympäristön kestämätön riistäminen, enkä näe sitä ongelmana, että jossain päin maailmaa syntyvyys on lähtenyt laskuun. Kunpa se lähtisi joka puolella maailmaa laskuun.

    Itse olen siis vapaaehtoisesti lapseton myös. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta oli mulla nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä aika, jolloin mietin mm. haluaisinko haluta, ja miksen halua. Olen siis asiaa miettinyt ja käsitellyt paljon, koska onhan se nyt ihan hemmetin iso asia, haluaako lapsia vai eikö halua.

    Minulle lapsien hankkiminen ei kuitenkaan ole ollenkaan taloudellinen kysymys. Jos haluaisin lapsia, niitä yrittäisin saada huolimatta siitä, että ne tulevat kalliiksi. Taloudelliset ongelmat ei mun kohdalla olisi oikeasti ongelmia, vaan ongelmiksi muodostuisi muut asiat; Miten ihmeessä kestäisin psyykkisesti ja fyysisesti sen valtavan työn, mitä lapsen kasvattaminen vaatii. Enkä varmaan kestäisi.

    Onneksi miehenikään ei halua lapsia. Hän tosin on sellainen, että jos minä todella kovasti haluaisin, hän saattaisi melko helposti muuttaa mieltään, joten siksi koen, että meidän kohdalla lapsen hankinta/hankkimattomuus on suurelta osin mun päätös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä noi jälkikasvun vaatimat fyysiset ja psyykkiset panostukset arveluttavat itseä kanssa, niiden taloudellisten lisäksi. Tällä hetkellä tuntuisi ihan kreisiltä elää elämäänsä _täysin_ jonkun toisen ihmisen ehdoilla.. Toisaalta, useiden eläinlajien ainoa elämäntarkoitus on ainoastaan jatkaa sukua, ja veikkaan ettei sitä biologista tarvetta ole ihmisestä vielä pois jalostunut. Elän luulossa, että lapsensaanti on hieno ja ainutlaatuinen kokemus.

      Kuitenkin kun vähänkään katselee ympärilleen niin saa vaikutuksen, että onnelliset perheet on nykyään tosi harvassa. Ihmiset tuntuu olevan todella väsyneitä ja kiukkuisia, ja pariskunnat eroaa ja syntyy uusperheitä omine haasteineen. Jos on onneton yksinään niin siinä ei ainakaan mene kuin oma elämä alamäkeä, perheellisenä siitä kärsivät kaikki muutkin perheenjäsenet.

      Poista
  3. Hei, eksyin nyt ekaa kertaa blogiisi. Pidän kovasti tavastasi kirjoittaa ja tulen lukemaan juttujasi vastaisuudessakin :)

    VastaaPoista
  4. Osaan samaistua tuohon. Pohdin justiisa tuota lapsi asiaa. Perhe luo paineen siitä että lapsia täytyy tehdä, mutta itse en välttämättä niitä edes halua. Olen laiska ihminen ja haluan tehdä nyt asioita mistä pidän. Voin hoitaa siskon lapsia mielelläni, mutten silti halua nyt omia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Toki oma perhe ei onneksi juurikaan painosta, mutta itsellä alkaa ikä pikkuhiljaa luomaan painetta. Lapsensaannissa on monia hienoja elementtejä jotka olisi lultavasti ihanaa kokea, mutta sitten sen mukana tulee myös niitä juttuja joihin en välttämättä ehkä olisikaan valmis. Itseä harmittaa kun lähipiirissä ei ole lapsia, enkä ole saanut kunniaa toimia kenenkään kummina tms. Voisi kokeilla "osa-aikaäitiyttä" ja palauttaa mukulat oikeille vanhemmille kun alkaa mitta täyttymään :D

      Poista