Don't carry the world upon your shoulders

Käyköhän kenellekään muulle ikinä silleen, että muiden ihmisten murheet alkavat painaa omia hartioita?

Mulle käy niin usein. Jos jollain mun lähipiiriin kuuluvalla, tai mulle muuten tärkeällä, ihmisellä on joku asia vinossa, niin teen käytännössä kaikkeni että se asia saadaan oikaistua, vaikka mulla ei olisi siinä mitään osaa eikä arpaa, ei mitään velvoitetta tai vastuuta.

Lähipiirissäni on henkilö, jonka asuntoon on tulossa noin vuoden päästä putkiremppa, ja yhtiökokouksessa oli päätetty käynnistää hankkeen suunnittelu ja kartoitus. Tilanne huolettaa ja jännittää häntä, koska pahimmillaan perinteisen menetelmän putkiremppa tulee maksamaan n. 50k hänen asuntoonsa, ja yhtiövastikkeessa on jo ennestään isosti rahoitusvastiketta muutama vuosi sitten tehdystä (helkkarin kalliista) julkisivuremontista. Putkiremontin jälkeen yhtiövastike saattaa kasvaa niin isoksi, ettei hänellä ole välttämättä enää varaa asua asunnossaan, sillä tehdastyöstä saatava tulopuoli on perusduunarin luokkaa, ja tämä ihminen elää ja asuu yksin.

Residenssiä on yritetty myydä jo muutaman vuoden ajan tuloksetta. Tämä henkilö ei ole mikään ruudinkeksijä perusluonteeltaan, joten niin asunnon osto, tämän ainoan omaisuuden arvon ylläpito kuin tälläisiin tuleviin remontteihin varautuminenkin on ollut todella hataralla pohjalla. Päätöksiä on koko elämän ajan tehty usealla kriittisellä osa-alueella (ammatinvalinta, asunnon osto, perhekuviot jne jne) lyhytnäköisesti ja täysin fiilispohjalta, ilman isompaa varmistelua ja ennakointia. Nyt tilanne alkaa ikävä kyllä kostautumaan, kun putkiremontti alkaa muuttua todellisuudeksi ja asunnon myynti hankaloituu entisestään.

Toisaalta tajuan kyllä että omalla kohdalla auttamiskeinot ovat todella rajalliset - en voi enkä halua maksaa kenenkään toisen putkiremonttia tai ostaa sitä asuntoa pois säälistä (teen kyllä niin jos voitan Eurojaskasta perjantaina 50milj.) Ei hänkään tullut maksamaan aikoinaan mun putkiremonttia tai juurikaan auttanut kun olin saattanut itseni eron myötä siihen jamaan että asumiskustannusten jälkeen käteen jäi kuukaudeksi 400e, jolla piti maksaa IHAN kaikki. Tämä henkilö on myös viettänyt aikanaan melko railakasta elämää vailla huolta huomisesta, kurkkuun on kaadettu reilusti enemmän rahnaa kuin säästötilille. Samalla on kaatunut niin vastakkaisen sukupuolen edustajia kuin ystävyyssuhteitakin, joten nyt vähän vanhemmiten olo taitaa olla pikkuisen yksinäinen.

Mutta toisaalta kuitenkin näen toisen neuvottomuuden, pelon ja jännityksen, ja se raastaa niin törkeästi itseänikin, että tekisi mieli jeesata kaikin keinoin. Lisäksi tunnen syyllisyyttä ja jopa jotain kummaa häpeääkin siitä että mulla menee tällä hetkellä taloudellisesti ihan kivasti, että minä sain oman asuntoni myytyä ja että voin elää melko huoletonta elämää samalla kun toinen soittaa saadakseen tukea ja neuvoja omaan ahdinkoonsa. Tilanne ei mielessäni ole tasapainossa, joten tuntuu että mulla olisi velvollisuus auttaa. En vaan tiedä miten. Ei taida auttaa muu kuin toivoa että taloyhtiönsä hallituksessa istuu edes joku tolkun ihminen, että projekti suunnitellaan ja toteutetaan fiksusti. Tai että asunto saadaan myytyä ennen remonttia, mikä ei näytä kovinkaan todennäköiseltä...

Nämä muiden ihmisten taakat ovat usein raskaimpia kantaa.